Международный Совет Рериховских организаций имени С.Н. Рериха

International Council of the Roerich Organizations by name of S.N. Roerich

Mihin ”buddhalaisuuden asiantuntijat” tarvitsevat FSB:n joukkojen tukea?

Valeri Shirjajev

Mitä todellisuudessa on Kansainvälisessä Roerich-keskuksessa tehdyn etsinnän taustalla

11. maaliskuuta julkaisimme tekstin ”Mesenaatti pakeni, oikeudenkäynnit hävitty, etsinnät käynnissä”, joka kertoi Roerich-museon ympärillä vellovasta skandaalista. Valeri Širjajev vastustaa ehdottomasti sitä väitettä, että etsinnän syynä olisi vain pankkiiri Bulotšnikin ”rahanpesutoiminta” ja esittää oman kantansa asiaan.

Kansainvälisessä Roerich-keskuksessa suoritettiin kotietsintä. Virallisen tiedon mukaan rikostutkijat takavarikoivat noin 200 maalausta ja piirrosta. Ne oli lahjoittanut Roerich-keskukselle mesenaatti, pakosalle lähtenyt Master-bankin entinen johtaja Boris Bulotšnik. Häntä vastaan nostetun rikossyytteen mukaan taulut on hankittu rikosteitse pankilta anastetuilla varoilla.

Valtiolliset joukkotiedotusvälineet pitävät sitkeästi kiinni tästä versiosta. Lukijoissa ja katsojissa synnytetään mielikuvaa, että on olemassa joku museo, joka on Bulotšnikin ”luomus” ja että koko sen kokoelma on epäilyksiä herättävä. Turvallisuuspalvelu ja etsinnän suorittaneet opetusministeriön (pitää olla kulttuuriministeriön, suom.) ja Valtiollisen Idän museon virkamiehet eivät tarkoituksella tee eroa pakosalla olevan mesenaatin lahjoitusten ja Kansainvälisen Roerich-keskuksen museon muun kokoelman välillä. Kuitenkin Roerich-keskuksen lähes koko kokoelman toi Neuvostoliittoon Ljudmila Šapošnikova vuonna 1990. Boris Bulotšnik tutustui häneen vuonna 1996.

Myöhemmin Bulotšnik muutti Master-bankin jättipesulaksi. On kaikkien tiedossa, että hän tienasi omaisuutensa bisnesmiesten käteistalletuksista saamillaan koroilla kysymättä rahojen alkuperää (eikä suinkaan tavallisten ihmisten talletuksilla, kuten tiedotusvälineet toistavat virkamiesten perässä). Kansainvälisen Roerich-keskuksen perustaja ja johtaja Šapošnikova teki vakavan virheen suostuessaan Bulotšnikin apuun: tämän toimet aiheuttivat suurta vahinkoa Roerich-keskuksen maineelle, kuten saattoi odottaa.

Mutta kukapa museotyöntekijä tai keräilijä kieltäytyisi taululahjoituksesta? Suurten kokoelmien omistajat kaikkialla maailmassa joutuvat säännöllisesti skandaaleihin epäilyttävien taulukauppojen tiimoilta. Ja jos oikeus – eivät tutkintaviranomaiset – toteaa, että lahjoitus on laiton, voidaan taulut takavarikoida. Ei ennen sitä.

Kaiken tämän voidaan sanoa olevan totta. Mutta jos tapahtumista näytetään koko kuva, tämä totuus muuttuu osaksi valtavaa, valheeseen perustuvaa erikoisoperaatiota. Tilannetta ei voi kuvata rehellisesti ilman, että tuodaan esiin tosiasiat, jotka esitän myöhemmin. Toimituksella on hallussan kaikki artikkelissa mainitut asiakirjat.

Viime vuoden kesäkuun alussa Kansainvälisen Roerich-keskus sai vieraakseen rikostutkijoita. Nämä sanoivat tutkivansa Master-bankin johtoa vastaan nostettuun rikosjuttuun liittyen taulukauppaa, jossa Hafizova oli pankin varoilla ostanut 48 taulua. Niistä 9 taulua oli Roerich-keskuksen museossa. Mitäpä silloin teki Kansainvälinen Roerich-keskus? Poisti taulut välittömästi omasta kirjanpidostaan ja pakkasi ne tutkintaviranomaisille luovuttamista varten. Takavarikosta tehtiin teosluettelo ja pöytäkirja.

Tutkintaviranomaiset eivät kuitenkaan halunneet olla tekemisessä kalliiden museoesineiden säilyttämisen kanssa, vaan jättivät taulut museoon säilytettäväksi vastuuvelvollisesti, mistä laadittiin vastaava asiakirja. Myöhemmin miliisi tarkasti, minkälaiset säilytysolosuhteet todistuskappaleilla museossa on, ja museo teki asiasta miliisille kirjallisen selvityksen. Ja tämmöiset nimet todistuskappaleilla on:

Roerich, Svjatoslav: Kiinalaisen tytön muotokuva. 1926. Tempera ja öljy kankaalle. 79,0×170,2

Roerich, Svjatoslav: Nataša Rambovan muotokuva. 1931. Tempera ja guassi kankaalle. 137,8×107,2

Roerich, Svjatoslav: Katherine Campbellin muotokuva. 1926-1931. Öljy kankaalle. 183,3х91,8

Roerich, Svjatoslav: Tiibetiläinen nainen. 1926. Tempera ja öljy kankaalle.

Roerich, Svjatoslav: Laman muotokuva. 1925. Tempera kankaalle. 122,4х91,8

Roerich, Svjatoslav: Katherine Campbellin muotokuva. 1926. Öljy kankaalle. 122,4×91,7

Roerich, Svjatoslav: Katherine Campbellin muotokuva. 1926-1931. Öljy kankaalle. 107,1×86,2

Roerich, Svjatoslav: Katherine Campbellin muotokuva. 1926. Tempera kankaalle. 101,9×60,7

Roerich, Svjatoslav: Laman muotokuva. 1923. Tempera kartongille. 98,2×65,6

Niinpä niin, 9. kesäkuuta (2016) Kansainvälisen Roerich-keskukseen säilytettäviksi jäivät juuri ne todistuskappaleet, joita 7. maaliskuuta (2017) saapui takavarikoimaan seitsemän (!) rikostutkijatiimiä ja yli 40 OMON-miestä. Hetkellä, jolloin museon pääsisäänkäynnin ovi avattiin moottorisahalla, kaikki taulut olivat olleet jo kymmenen kuukautta kuvaannollisesti sanottuna ”dokumentoidusti tutkintaviranomaisen omaisuutta”.

Mitään muita tauluja takavarikointimääräyksessä ei ollut mainittu, koska siinä viitattiin samaiseen rikostapahtumaan. Mutta takavarikon tekijöinä eivät olleet rikostutkijat. Museon saleissa tepastelivat Medinskin neuvonantaja Kirill Rybak ja Valtiollisen Idän museon tieteellisestä tutkimustoiminnasta vastaava varajohtaja Tigran Mkrtytšev. Ilman minkäänlaisia virallisia määräyksiä ja asiantuntijalausuntoja he silmämääräisesti arvioivat, mitä otetaan mukaan.

Yhdeksän säilytettävänä olevan taulun sijasta Kansainvälisestä Roerich-keskuksesta vietiin noin 200 nimekettä. Näin väittävät lainvalvontaviranomaiset, mutta heitä lukuunottamatta kukaan ei tiedä varmasti, paljonko esineitä vietiin. ICR:n työntekijöitä kiellettiin avaamasta poisvietäviä pakkauksia. He myös kieltäytyivät allekirjoittamasta pöytäkirjaa ja tekivät siinä aivan oikein. Lopulta pöytäkirjan allekirjoitti vahtimestari. Siitä hetkestä lähtien Kansainvälisessä Roerich-keskuksessa voidaan helposti väittää olevan mitä tahansa puutteita. Juuri sitä varten taulut vietiin Idän museoon, eikä 50 metrin päässä sijaitsevan Puškin-taidemuseon erinomaisiin tauluvarastoihin.

Maaliskuun 7. päivän tapahtumia ei voida pitää vain rikostutkintaan liittyvinä. Näytöksenomainen ja periaatteellisesti tarpeeton rynnäkkö oli osa suurta dramaattista näytöstä. Maanantaina 13.3. oikeudessa käsitellään kannetta, joka on nostettu Kansainvälisen Roerich-keskuksen häätämiseksi Lopuhinien talosta. Tämäkin kanne on kulttuuriministeriön ja Idän museon nostama. Taulujen poisvienti osutettiin juuri tämän tapahtuman alle. Sitä ennen kulttuuriministeri on toiminut ponnekkaasti:

Vuoden 2016 aikana Kansainvälisessä Roerich-keskuksessa pidettiin 20 ylimääräistä tarkastusta kulttuuriministeriön ja Valtiollisen Idän museon aloitteesta: verottaja (laittomien rahavirtojen etsintä), työsuojeluviranomainen, jalometallien ja -kivien tarkastuslaitos, ympäristö-, teknologia- ja atomiturvavalvontavirasto (räjähdysvaarallisten kaasusammutussäiliöiden etsintä), sisäministeriö (laittomien työntekijöiden etsintä), talousrikollisuutta vastaan taisteleva viranomainen, rikostutkintakomitea, Hamovnikin piirin syyttäjävirasto ym.

Medinskin ensimmäisen varaministerin, Aristarhovin pyynnöstä oikeusministeriö ja Venäjän turvallisuuspalvelu FSB pitivät tarkastuksen, onko Kansainvälisen Roerich-keskuksen toiminnassa havaittavissa ääriliikkeen tunnusmerkkejä. Jotkin virastot tekivät vuoden aikana jopa kolme tarkastusta. Tarkastusta suorittaneiden virkamiesten lukumäärä kussakin tapauksessa vaihteli viidestä muutamaan kymmeneen. Kulttuuriministeriön ja Valtiollisen Idän museon organisoimien tukahduttamistoimien laajuus on ennenkuulumaton.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Saatuaan oikeusministeriöltä kielteisen päätöksen (Roerichien opetushan on pasifistinen), Mkrtytšev ja Idän museon lakimies Izbatškov kirjoittivat syyttäjänvirastoon ja turvallisuuspalveluun viralliset kirjeet. Niissä Roerich-keskus näyttäytyi radikaalia liikettä johtavana organisaationa, jonka tarkoituksena on valtiovallan aseellinen vastustaminen. Se oli jatkoa vuoden 2014 kampanjalle, jolloin kulttuuriministeriö välitti syyttäjälle ja FSB:lle kirjeen täysin tuntemattomalta Litvinov-nimiseltä henkilöltä. Kirjeessä väitettiin, että museo kouluttaa taistelijoita, jotka ovat valmiita marssimaan Punaiselle torille molotovin koktailit mukanaan. (Kirjeen kirjoittajan henkilöllisyyttä ei pystytty näyttämään toteen, mutta siitä huolimatta pidettiin täysimittainen tarkastus tosiasiallisesti nimettömän kirjeen perusteella)

Tajuttuaan, että välimiesoikeuteen toimitetussa haastehakemuksessa esitetyt Idän museon syytökset eivät riitä perusteeksi sille, että Kansainvälisen Roerich-keskuksen vuokrasopimus vastikkeettomasta käytöstä irtisanottaisiin, nimettömät hyökkäyksen organisoijat turvautuivat pimeiden ”kiinteistönvälittäjien” temppuun. Valtionomaisuuden hallinnoinnista vastaavan Rosimuštšestvon paikallistoimiston määräyksestä Kansainvälisessä Roerich-keskuksessa alkoi syyskuussa 2016 kuluvan vuoden kolmas tarkastus Lopuhinien kaupunkikartanon käyttöön liittyen.

Rosimuštšestvon paikallistoimiston varajohtajan, M.V. Firsovin 6. joulukuuta allekirjoittamasta, tätä ylimääräistä tarkastusta koskevasta pöytäkirjasta kävi ilmi, että ”valtiollisen yritysrekisterin tietojen mukaan tarkastettujen kohteiden osoitteet ovat 17 organisaation juridisena osoitteena…”. Vuoden 2016 tammikuun ja heinäkuun välisenä aikana Moskovan verotoimisto nro 46 oli salaa rekisteröinyt 17 vastaperustettua kaupallista organisaatiota museon osoitteeseen.

Kulttuuriministeriön johto ja Idän museo antoivat Rosimuštšestvon pöytäkirjan tiedot heti (Aram) Gabreljanovin L!IFE-tabloidille: ”Kulttuuriministeriön tiedottajan mukaan välimiesoikeudenkäynnin aloitteen teki Idän museo sen vuoksi, että Kansainvälinen Roerich-keskus oli rikkonut omaisuudenhallintaehtoja ja asettanut valtionomaisuutta laittomasti kolmansien osapuolten käyttöön.” Luonnollisesti Roerich-keskus jätti kiireesti syyttäjänvirastoon ja rikostutkintakomitealle kannehakemuksen petoksesta.

Kansainvälinen Roerich-keskus on kertonut tiedotusvälineille useaan kertaan, että lainvalvontaviranomaiset osallistuvat operaatioon. Roerich-keskuksen johtajan Stetsenkon sähköposti mail.ru-domainissa on hakkeroitu useaan kertaan. Kuluneen vuoden aikana hän on vaihtanut salasanansa viisi kertaa, mutta sekään ei ole auttanut. Hänen amerikkalaisessa gmail.com-domainissa oleva sähköpostiosoitteensa on toiminut moitteettomasti. Otaksun, että jokaisen, jolla on osoite herra Usmanovin palvelussa, on syytä ottaa tämä seikka huomioon.

Tosiasiat ovat tällaiset. Epärehellisen mesenaatin taululahjoitukset ovat pieni sivujuonne, jota virkamiehet hyvin oikeaoppisesti käyttivät järjestäessään aivan meidän silmiemme edessä toteutettua suurenmoista ryöstöä. Jos oikeus maanantaina hyväksyy Roerich-museon häädön, kulttuuriministeriölle avautuu suora tie kaapata itselleen Venäjän suurin ei-valtiollinen kokoelma vastoin Nikolai Roerichin nimenomaista, laajalti tiedossa olevaa tahtoa: hän kielsi suorasanaisesti valtion omistusoikeuden siihen.

Ja sitten henkilökohtaista. Pidän hyvin paljon maalaustaiteesta, mutta Roerichin maalausten äärellä suoraan sanoen pitkästyn. Usko, jonka sain perinnöksi vanhemmiltani ja jolle olen uskollinen elämäni loppuun asti on ateismi. Minulla ei siis ole mitään motiivia asettua heidän oppinsa tai taistelunsa kannalle. Mutta tässä pitkässä ja monimutkaisessa jutussa on kaksi hahmoa, jotka kuvaavat kummankin osapuolen moraalia ja luonnetta. Uteliasta tarkkailijaa tämä ei jätä kylmäksi.

Puolitoista vuotta sitten, kun Medinskin aloitteesta alkoi uusi, ja niin kuin nyt vaikuttaa, viimeinen rynnäkkö Kansainvälistä Roerich-keskusta vastaan, tapasin kollegan pyynnöstä tämän vanhan toverin, Tigran Mkrtytševin Valtiollisesta Idän museosta. Keskustelimme hänen kanssaan kahteen otteeseen toimituksen kahviossa. Hän kertoi silloin kaikessa rauhassa, että ”ylhäällä” on tehty päätös siitä, että Kansainvälisen Roerich-keskuksen museo tuhotaan aivan lähiaikoina ja valtio takavarikoi kokoelman. Ja että hänet itsensä on valittu uudeksi johtajaksi. Hänhän tietää kaikkein parhaiten, miten Roerichien venäläisen kosmismin ideaa, joka on erottamaton osa heidän taulujaan, voidaan käyttää PR-tarkoituksessa luomaan lännessä kuvaa nykyaikaisesta Venäjästä.

Hänen tavoitteenaan oli saada minut vakuuttumaan omasta rehellisyydestään ja uskollisuudestaan tieteelle ja taiteelle, jotta muistaisin sen sitten, kun hänestä tulee johtaja. Sympaattinen, huumorintajulla ja viehätysvoimalla varustettu tohtorismies todisteli ponnekkaasti, että on parempi, että johtajaksi valitaan tieteentekijä ja asiantuntija kuin epäpätevä virkamies, kun kerran muuta mahdollisuutta ei ole.

Huomautin, että Roerich-keskus ei näytä antavan periksi – miten tuleva johtaja aikoisi toimia? Tigran Konstantinovitš vakuutti, että hän on rehti ihminen ja että kaikki tehdään poikkeuksetta oikeusteitse ja vapaaehtoisesti. Viime syksynä hän sitten jo kirjoitteli kanteluja FSB:lle ja syyttäjälle, ja seisoi 7. maaliskuuta Lopuhinien kaupunkikartanon portilla, kun ohitse raahattiin hänen kollegaansa, iäkästä ICR:n näyttelyosaston päällikköä, kädet selän taakse väännettynä. Tällaisella moraalin evoluutiolla on mahtava korjaava tekijä: kova hinku johtajaksi.

Hänen vastustajaansa, Kansainvälisen Roerich-keskuksen varapresidenttiä Alexander Vitaljevitš Stetsenkoa on mahdotonta voittaa tuijotuskisassa. Jo palvellessaan yliluutnanttina moottoroidun jalkaväkikomppanian päällikkönä hän marssi Afganistaniin neuvostoarmeijan etujoukoissa joulukuussa 1979. Ja valtasi kertarynnäköllä Shindandin lentokentän, josta jo kuolleelle (Hafizullah) Aminille uskolliset pommikoneet lensivät pommittamaan Kabulia. Puolitoista vuotta kestäneissä jatkuvissa rynnäköissä ja taisteluissa Pakistanin vastaisella luoteisrajalla hän sai etuajassa kapteenin arvon sekä mitaleja ja Punaisen tähden kunniamerkin. Sotilasuransa hän päätti divisioonan esikunnan varapäällikkönä.

Ljudmila Šapošnikovan tavattuaan Stetsenko teki elämänmuutoksen sotilaallisella päättäväisyydellä ja on valinnalleen uskollinen. Hänen rinnallaan on kourallinen museolle uskollisia, ei enää aivan nuoria miehiä ja naisia, jotka ovat valmiita tekemään työtään ilman palkkaa. Eikä sitten muita. Ei rahaa, ei oikeudenmukaisia oikeudenkäyntejä. Heillä on vain periaatteensa.

Ja turvallisuuspalvelulle kirjoittelevalla, hienostuneella buddhalaisuuden asiantuntijalla ja tämän liittolaisilla on takanaan valtaisa hallintokoneisto, salakuuntelijoita, vakoilijoita, etsiviä, budjetti kohteen ”haltuunottoa” varten, PR-konsultteja ja niin edelleen. Mutta vuosi on kulunut, eikä tohtorismiehestä vieläkään ole tullut johtajaa. Ja se tässä jutussa onkin mielenkiintoista. Olen aina kunnioittanut niitä, jotka tappelevat loppuun asti, piiritettynä, ilman ammuksia ja vettä ja vailla toivoa. Siinä on jotain hyvin venäläistä.